Kevät hellii jokaista ulos osautuvaa. Meidän tontin takaisella kallioalueella kuulee sepelkyyhkyn ääntelyä. Jotenkin surumieliseltä kuulostaa toukomettisen huhuilu.

Käpytikat jatkavat sähköpylväiden päiden rummuttamista. Kiirettä on talven aikana pitänyt, kun yksi petäja on saanut kylkeensä monta reikää.

Piha on muuttunut vihreäksi.  Kevätkaihonkukka on muodostanut kauniin maton luumupuun alle.

Siirsin varjohiipan viime kesänä vähän varjoisampaan paikkaan ja nyt näyttää olevan monta nuppua tyrkyllä. Yksittäinen kukka tuo mieleen posliinikukan kukan muortonsa  ja jäykkyytensä puolesta. Värit kyllä menevät ristiin.

En ole vuosiin ostanut uusia sipulikukkia, mutta vuodesta toiseen ensimmäisenä avaa kukkansa tämä luonnottoman punainen lajike.

Pihalla näin kummia. Pääsin todistamaan kahden jäniksen (vai olivatko nuo sitten rusakoita?) juoksukisaa. Taidetaan elää sitä aikaa, kun sänkipojat laitetaan alulle. Seisoin hiljaa paikallani pihalla, kun ohitseni ampaisi metrin etäisyydellä pupupariskunta. Kiersivät välillä naapuritonttien puolella ja palasivat toistamiseen hirmuvauhtia meidän pihalle.  Piha vain tömisi. Eivät näemmä ehtineet ottaa ihmisestä hajua. Hiekkatiellä ensin juoksivat aitamme takana. Luulin ensin, että pari pientä koiraa on karannut joltakulta., mutta pitkäkorviksi osoittautuivat.