Olen tässä miettinyt, tietääkö luonto jotakin meitä enemmän, kunhan vain osaamme pysähtyä asiaa miettimään. Oli miten oli, itse ainakin olen saanut lohtua huomatessani, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta.

Kesä 1999 oli isäni viimeinen. Kesämökille mentyämme huomasimme, että suruvaippa oli verhonnut vaaleaksi maalatun mökin seinät koteloillaan. Niitä oli kymmetittäin. Aivan kuin luonto olisi tiennyt, että talven mittaan suru verhoaa perheemme. Isäni kuoltua naapurin isännästä tuli poikamme varaukki.

Tästä kesästä tuli varaukin viimeinen. Kun nyt heinäkuussa matkalla hautajaisiin ohitimme naapuritalon, näimme heidän portin kohdalla hiekkatiellä suruvaipan. Ukit ovat perillä.

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

                                  -Lauri Viita